Johtaminen alkaa ihmisen näkemisestä

Viime päivinä olen jäänyt pohtimaan yhtä ilmiötä.

Ajatus sai alkunsa yllättävästä paikasta – yhteiseltä ratsastustunnilta tyttäreni kanssa.

Seurasin sivusta, kuinka ohjaaja työskenteli. Hän oli rauhallinen, läsnä ja samaan aikaan lempeä sekä jämäkkä. Hän ei madaltanut tavoitteita, mutta ei myöskään kiirehtinyt. Hän tuntui vaistoavan, milloin oli oikea hetki kannustaa, milloin antaa aikaa ja milloin rohkaista ottamaan seuraava askel.

Tunnin aikana tapahtui jotain, mikä jäi mieleeni paljon itse ratsastusta suurempana asiana.

Näin, kuinka jännitys alkoi vähitellen muuttua itseluottamukseksi. Näin, kuinka pieni ihminen uskalsi tehdä asioita, joita hän oli vielä hetkeä aiemmin pelännyt. Tunnin jälkeen hän puhui jo seuraavista haasteista – ei siksi, että joku olisi niitä häneltä vaatinut, vaan siksi, että hän alkoi itse uskoa pystyvänsä niihin.

Kotimatkalla jäin miettimään, mitä ihmisessä oikeastaan tapahtuu tuollaisessa hetkessä.

Kyse ei ollut siitä, että hän olisi oppinut uuden taidon muutamassa minuutissa. Suurempi muutos tapahtui hänen mielessään. Hän alkoi uskoa itseensä. Ja juuri se sai minut pohtimaan, kuinka usein me aikuiset keskitymme siihen, mitä ihmiset osaavat, vaikka paljon ratkaisevampaa voi olla se, mihin he uskovat pystyvänsä.

Miksi sama ihminen voi yhdessä tilanteessa vetäytyä ja epäillä itseään, mutta toisessa ympäristössä löytää rohkeuden, innostuksen ja halun ylittää omat odotuksensa?

Mitä enemmän olen tätä pohtinut, sitä enemmän olen huomannut saman ilmiön myös työelämässä – ja oikeastaan kaikkialla, missä ihmiset kohtaavat toisensa.

Puhumme paljon johtamisesta. Keskustelemme siitä, pitäisikö olla jämäkämpi vai lempeämpi. Pitäisikö vaatia enemmän vai kannustaa enemmän. Joskus keskustelu tiivistyy jopa vanhaan ajatukseen kepistä ja porkkanasta.

Mutta ehkä kysymys ei lopulta olekaan siitä.

Ehkä johtamisen tärkein kysymys ei ole se, millaisia keinoja käytämme.

Ehkä tärkeämpi kysymys on, millaisen ympäristön me luomme toisille ihmisille.

Mielenkiintoista on, että samaa ilmiötä tukee myös tutkimus. Amy Edmondson on osoittanut, että psykologisesti turvallisessa ympäristössä ihmiset uskaltavat oppia, kysyä, myöntää virheitä ja kehittyä. Edward Decin ja Richard Ryanin itseohjautuvuusteoria puolestaan korostaa, että ihmisen sisäinen motivaatio vahvistuu, kun hän kokee osaamista, vaikutusmahdollisuuksia ja yhteenkuuluvuutta. Carol Dweck on taas osoittanut, että usko omiin mahdollisuuksiin vaikuttaa ratkaisevasti siihen, uskaltaako ihminen tarttua uusiin haasteisiin.

Näitä tutkimuksia lukiessa huomaan palaavani yhä uudelleen samaan ajatukseen.

Hyvä johtaminen ei ala menetelmistä.

Se alkaa ihmiskäsityksestä.

Siitä, ymmärrämmekö, että ihmiset ovat erilaisia. Meillä on erilaiset vahvuudet, erilaiset pelot, erilaiset tavat oppia ja motivoitua. Siksi en usko, että kaikkia voidaan johtaa samalla tavalla.

Yhteiset tavoitteet, pelisäännöt ja vastuut kuuluvat jokaiseen työyhteisöön. Niistä ei voi eikä pidä luopua.

Mutta tapa, jolla kohtaamme ihmiset, voi ratkaista sen, jääkö heidän potentiaalinsa piiloon vai pääseekö se näkyviin.

Työurani alkuvaiheessa sain neuvon, joka on kulkenut mukanani siitä lähtien:

Ole lempeä, mutta jämäkkä.

Vuosien myötä olen ymmärtänyt, ettei siinä ole kyse vain johtamistyylistä.

Siinä on kyse tavasta kohdata ihminen.

Lempeys ei tarkoita vaatimuksista luopumista.

Jämäkkyys ei tarkoita kovuutta.

Parhaimmillaan ne luovat turvallisuuden tunteen, jossa ihminen uskaltaa yrittää, oppia ja ottaa seuraavan askeleen.

Yhä enemmän ajattelen, että hyvä johtaminen ei pyri muuttamaan ihmistä.

Se pyrkii luomaan olosuhteet, joissa ihminen uskaltaa näyttää parhaat puolensa.

Emme voi pakottaa ihmistä kasvamaan.

Voimme vain luoda sellaiset olosuhteet, joissa kasvu tulee mahdolliseksi.

Ehkä juuri siinä on hyvän johtamisen, hyvän opetuksen, hyvän valmennuksen ja hyvän kasvatuksen yhteinen ydin.

Ehkä juuri siinä piilee yksi tärkeimmistä tehtävistämme – ei vain johtajina, vaan ihmisinä.

Siksi olen jäänyt pohtimaan vielä yhtä kysymystä.

Onko johtamisen tärkein kysymys sittenkään keppi vai porkkana?

Vai pitäisikö meidän kysyä jotain paljon perustavanlaatuisempaa:

Miten voimme kohdata ihmisen niin, että hän alkaa uskoa itseensä?