Haluammeko lopulta muutosta?
Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miksi emme onnistu muuttamaan sosiaali- ja terveydenhuollossa sitä, minkä jo tiedämme tutkimusten ja käytännön kokemuksen perusteella toimivaksi. Tutkimuksesta toiseen tunnistamme samat ilmiöt, mutta kehityksen suunta muuttuu hitaasti.
Sen jälkeen olen jäänyt pohtimaan yhtä asiaa.
Voisiko yksi syy olla se, että muutos on paljon vaikeampaa kuin usein ajattelemme?
Sosiaali- ja terveydenhuollossa puhumme paljon muutoksesta. Henkilöstöpula, kasvava palvelutarve, talouden haasteet ja väestön ikääntyminen ovat asioita, joihin meidän on pakko löytää uusia ratkaisuja. Harva ajattelee, että kaikki olisi nykyisellään hyvin.
Silti olen huomannut ilmiön, joka näyttää toistuvan muutoksesta toiseen.
Kun muutoksesta puhutaan yleisellä tasolla, sille löytyy yleensä kannatusta. Mutta kun muutos alkaa näkyä omassa työssä, suhtautuminen muuttuu. Uusia toimintatapoja kyseenalaistetaan, vanhoja käytäntöjä puolustetaan, ja joskus herää toive siitä, että asiat voisivat jatkua kuten ennenkin.
En usko, että kyse on siitä, etteivät ihmiset haluaisi kehittää työtään. Kyse on paljon inhimillisemmästä asiasta.
Tutkimusten mukaan muutoksen onnistuminen riippuu pitkälti siitä, ymmärtävätkö ihmiset muutoksen tarkoituksen, kokevatko he voivansa vaikuttaa siihen ja luottavatko he muutoksen tavoitteisiin. Pelkkä päätös tai uusi ohje ei vielä muuta toimintaa.
Olen itse pohtinut myös sitä, että muutos tekee usein näkyväksi sen, mikä on ollut olemassa jo pitkään. Vasta silloin huomaamme, etteivät kaikki totutut toimintatavat enää palvele tarkoitustaan. Joskus olemme tehneet asioita samalla tavalla vain siksi, että niin on aina tehty.
Ehkä juuri siksi muutos herättää niin voimakkaita tunteita. Se ei muuta vain tulevaa, vaan haastaa meidät arvioimaan myös omaa toimintaamme.
Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki muutokset olisivat hyviä. Eivät ne ole. Muutokset pitää perustella hyvin, valmistella huolellisesti ja tehdä yhdessä niiden ihmisten kanssa, joita ne koskevat. Luottamus syntyy avoimuudesta, ei käskemisestä.
Silti uskon, että meidän jokaisen on hyvä pysähtyä yhden kysymyksen äärelle.
Haluammeko muutosta, vai toivommeko ennen kaikkea, että ongelmat ratkeaisivat ilman, että meidän itse tarvitsee muuttua?
Tiedän vain sen, että olen nähnyt tämän ilmiön toistuvan muutoksesta toiseen. Se on saanut minut pohtimaan, miksi näin käy. Ehkä juuri siksi se on jäänyt mietityttämään.
Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?
